Rakkaus on sokea
Sana sokea tarkoittaa sitä kun ei näe. Minä olen sokea. Sokea sanan todellisessa merkityksessä. Jotkut eivät halua nähdä ja heitä sanotaan sokeiksi. He sulkevat silmänsä kaikelta pahalta tai asioilta joista eivät pidä. Itse olisin halunnut nähdä. Myös ne asiat joista en pidä. Monet säälivät kaltaisiani ihmisiä. Joskus toivonkin, etten olisi syntynytkään, koska on raskasta olla tällä tavoin ”virheellinen”. Mutta silti useimmat päivät ovat onnellisia, koska minulla on silti niin paljon mistä iloita. Minä kuulen, näen, puhun, rakastan ja ajattelen.
Elän omissa kuvitelmissani; maailmassa, jossa kaikki perustuu omaan mielikuvitukseeni sekä toisten ihmisten kuvailuun. En ikinä pysty siltikään näkemään selkeitä kuvia vaan hataria, musta valkoisia luonnoksia. Se on usein todella turhauttavaa.
Minulla on veli, Niko. Hän on kolme vuotta minua vanhempi. Hänellä on kummallinen pehmeä ääni, jota on ihana kuunnella. Olenkin todella kuunnellut sitä vuosi kausia. Hän on kuvaillut minulle melkein koko maailman: miltä aurinko näyttää ja kuinka kaunis on kaupunki iltaisin, kun se koristelee itsensä värikkäin valoin.. Värit ovat lähes ainoa asia, joita hän ei ole pystynyt kuvailemaan minulle.
Näkeminen vaikuttaa paljon eri mielipiteisiini. Jotkut ihmiset pitävät joistakin asioista vain siksi, että ne näyttävät kauniilta. Itse vihaan esimerkiksi talvea, koska tiedän siitä vain ikävät asiat; kuinka kylmältä lumi tuntuu ja miten inhottavaa on kun se sulaa kengän sisään. Muut ihmiset näkevät valkoiset hanget ja puiden oksat, jotka kimaltavat jäähuurun peittäminä. Niko sanoi, että se näyttää todella kauniilta ja voin kyllä kuvitella. Kaipaan kauneutta. Haluaisin nähdä kaikki ne asiat, joista ihmiset sanovat toisilleen: Katso kuinka kauniilta tuo näyttää.
No, olen joka tapauksessa pärjännyt näin jo melkein 15 vuotta. En ihan. Koska menetin näköni noin kaksi vuotiaana, kun sain jollain ihmeen tavalla kaadettua tärpättiä silmiini. Muistan vain jotenkin hatarasti kuinka se sattui enemmän kuin mikään muu koko elämäni aikana.
…Tänään kävelin taas tapani mukaan ulkona, pikku kaduilla. Oli taas sade päivä, jolloin ulkona oli kaikkein ihaninta. Kadut olivat hiljaisia, koska useimmat ihmiset eivät halunneet kastua, itse rakastin sitä kun sade huuhteli kasvoja ja tuuli pörrötti kevyesti hiuksia. Olin aina ehdottomasti kieltäytynyt käyttämästä keppejä joilla tunnustellaan tietä. Olin kuitenkin tyttö tyttöjen tavalla; ei saanut näyttää epätyylikkäältä. Niko onneksi kesti itsepäisyyteni siinä asiassa ja lähti aina mukaani noille sadepäivien kävelyretkille. Tänään hän halusi kuitenkin käydä kaupassa ostamassa uudet kengät, joten jäin istumaan yksin pihan penkille. Kaupat olivat ahtaita ja täynnä meteliä.
Olin istunut usein siinä keskustan penkeillä. Useimmiten kenenkään häiritsemättä, omissa ajatuksissani. Nyt kuitenkin havahduin ääneen, joka oli erilainen kuin mikään aikaisemmin kuulemani. Se oli jotenkin raikas ja kirkas, mutta kuitenkin pehmeä. ”Hei, miksi istut yksin?” Katsoin äänen suuntaan. Se oli selvästi pojan ääni. Veikkaisin, että hän oli noin minun ikäiseni, ehkä pari vuotta vanhempi. Vastasin hymyillen kysymykseen:” Pidän siitä”. Tunsin kuinka hän istui viereeni. ”Ai yksin istumisesta? Haittaako silti jos istun tähän?” Pudistin päätäni. ”Mun nimi on Samuel, mutta sano vaan Samuksi ,jooko?” ”Emilia” esittelin puolestaan itseni. Juttelimme kaikkea turhaa sekä kerroimme toisillemme itsestämme. Ja kuten arvasinkin hän oli minua vuoden vanhempi. Olimme hetken hiljaa. Olin varma, että hän katsoin jotain. ”Katso sateenkaari” hän sanoi. Hymy katosi kasvoiltani ja painoin pääni alas. ”En voi nähdä sitä. Olen sokea.” Katsoin häntä odottaen vastausta. ”Onko kukaan sitten kertonut miltä se näyttää?” hän kysyi. Ensimmäinen ihminen, joka ei sanonut: ”Se on varmaan kamalaa” tai ”Sinua käy sääliksi”. ”Ei ole” totesin, kun muistin, että Nikokaan ei ollut kertonut mikä on sateenkaari ja miltä se näyttää. ”No, haluat varmasti kuulla. Se on mielestäni maailman kauneimpia asioita. Värejä, jotka kulkevat toisiaan pitkin kauniissa kaaressa. Ihmiset sanovat, että sen toisesta päästä löytyy aarre. Koitin aina pienenä löytää sen.” hän sanoi nauraen. Kuuntelin tarkasti, kun hän innostui kertomaan minulle myös muista asioista. Monista niistä en ollut koskaan edes kuullut. Sade oli lakannut ja lämmin tuuli kuivasi sadepisaroita poskiltani. Niko tuli kaupasta. ”No niin neitiseni nyt mennään”. Otin kiinni Nikon kädestä ja sanoin vielä Samulle: ”Hei nyt sitten vaan. Mä soitan sulle”. Heilautin kädessäni olevaa lappua, jossa luki hänen puhelinnumeronsa.
Istuin ikkunalaudalla. Aurinko paistoi polttavana ja sai huoneen tuntumaan tukahduttavan kuumalta. Ikkunan reuna oli silti viileä, joten nojasin pääni siihen. Samun puhelinnumeron numerot pyörivät päässäni. Niko oli toistanut niitä niin kauan, että muistin ulkoa. Kaksi päivää oli kulunut siitä, kun tapasimme, mutta en ollut vielä soittanut.
Huokaisin syvään, kun huone vain kuumeni entisestään. Niko ei ollut kotona, joten päätin lähteä yksin ulos. Talomme edessä kulki pitkä suora tie, jota pitkin pystyin kävelemään itsekin. Laitoin kengät jalkaan ja avasin ulko-oven. Pieni tuulenvire heilautti etuhiuksiani ja tuntui kylmältä kuumaa otsaani vasten. Ulkona oli sentään hiukan viileämpää kuin sisällä. Hengitin syvään raitista ilmaa ja haistoin villiruusupensaiden tuoksun tuulessa. Tunnustelin tietä varovasti jalallani ja kävelin hitaasti. Ajatus siitä miltä näytin oli huvittava.
Hetken kävelyn kuluttua, joku silitti niskaani sormellaan. Käännähdin nopeati ympäri ja kadotin tasapainoni. Tunsin kuinka joku otti minut nopeasti kiinni. Tuttu nauru kuului korvani vierestä; se oli iloista ja onnellista naurua. Samu. "Mitä ihmettä sinä täällä teet?" kysyin yllättyneenä.
"Tulin suojelemaan henkeänne, prinsessa" se vastasi nauraen. "Ei, kun oikeasti olin vain kävelemässä kunnes näin sun hoipertelevan täällä,joten mitä sanoisit, jos mentäisiin vaikka jäätelölle?". Nyökkäsin innoissani "Joo, olis kiva".
Tunsin Samun katseen, kun hän tuijotti minua syödessäni valtaisaa jäätelöannosta. Itse se ei ollut ottanut mitään, mutta minulle se oli ottanut kolmen pallon annoksen, jossa oli päällä vielä kermavaahtoa ja kirsikkakastiketta. Tiesin etten millään jaksaisi syödä sitä, mutta se sanoi vain nähdessään ilmeeni, ettei meillä ollut kiire mihinkään. Olin varma, että olin aivan punainen, kuten ihmiset yleensä ovat nolostuessaan tai hämmentyessään. Ja minä olin todella hämmentynyt, koska en ylipäätään tiennyt miltä näytin. Aivan kuin arvaten ajatukseni Samu sanoi: "Sä näytät todella kauniilta". Vatsani meni muutenkin kuperkeikkaa kun vain olin sen seurassa. Ja kun se sanoi jotain tuollaista-mitä se sanoi yhtenään- tuntui, että jalat pettäisivät alta. Molemmat näistä tunteista olivat minulle jotain todella uutta enkä osannut tulkita niitä.
Illalla, kun juttelimme Nikon kanssa ja selitin päivästä ihan kaiken se alkoi nauraa. "No mitä?" kysyin. "Sä taidat tykätä siitä todella?". "Tietenkin.Sen kanssa on tosi hauska jutella." vakuutin päätäni nyökytellen. "Ei kun en meinannut vaan ystävänä. Vaan no kyl sä tiedät..". Olin hetken hiljaa. En oikeastaan tiennyt. Tai no, ymmärsin mitä Niko tarkoitti, mutta en ollut koskaan ajatellut sitä. Se oli ollut jotenkin pois suljettu vaihtoehto, vaihtoehto, joka kuului niille jotka pystyivät näkemään asioita. Mutta toisaalta en ollut tuntenut oloani ikinä sellaiseksi kuin Samun kanssa, joten kyllä. Kyllä minä siitä tykkäsin.
"Niin no enköhän ainakin vähän" totesin Nikolle vastaukseksi. Nousin ylös sängyltäni ja menin pesemään hiukseni. Oli ihanaa nukahtaa kun hiukset tuoksuivat lempishampooltani. Kirsikalta.
Olin usein yksin ja vain odotin pääseväni taas Samun kanssa ulos tai sen ihanan suureen ja siistiin kotiin. Hänen perheensä oli todella rikas. Oli mukavaa suuressa talossa, jossa ei yleensä mikään estänyt kävelyä, joten kompastelin tavallista vähemmän. Päivä päivältä tunteeni syvenivät. Oli kuitenkin häiritsevää, kun en tiennyt pitikö Samu yhtä paljon minusta kuin minä hänestä. Sain siihen vastauksen kuitenkin yllättävän pian.
Eräänä päivänä alkusysksystä, kun ei ollut enää kovin lämmin muttei kylmäkään, istuimme samun kanssa pienellä mäenrinteellä ja annettiin tuulen pyyhkiä kasvojamme. Äkkiä kasvojani pyyhkäisi kuitenkin jokin muukin. Samun lämmin käsi. Se näki kuinka hätkähdin sen yllättävän kosketuksen takia ja kuiskasi pahoittelevasti: "Oi sori.." Tunsin kuinka se aikoi vetää kätensä pois ja tarraudui siihen, jopa itseni yllättävllä nopeudella." Ei se mitään.Mä pidän siitä". Tunsin kuinka hän silitti silmäluomeani, nenääni ja huuliani käyden läpi kasvojeni jokaisen kaarteen. Ojensin käteni silittääkseni se kasvoja. Pyyhkäisin sen poskelle tipahtanutta hiussuortuvaa. Ja hän tarttui kevyesti mun kylmään käteeni ja painoi sen lämmintä poskeaan vasten. Se hetki oli täynnä meidän molempien varovaista rakkautta. Rakkautta, joka tuntui selvänä meidän välillä. Sitä rakkautta, josta molemmat olivat olleet niin epävarmoja toistensa suhteen. Selvin ja paras vastaus mun suurimpaan kysymykseen sen tunteista oli kuitenkin, kun Samu painoi huulensa kevyesti mun huulilleni. Sillä hetkellä tiesin, miltä tuntuu rakastaa. Se oli varmasti elämäni kaikkein ihanin tunne.
Sillä rakkaus on sokea. Ja mitä huonommin näkee silmillä, sitä paremmin oppii katsomaan sydämmellä.