Teininä, no miksei vanhempanakin ihmistä saattaa riivata yöriihi - tai ainakin itse täksi sitä haluan nimittää. Yöriihi on jokin, joka saattaa auttaa ja samalla hankaloittaa elämää, ikään kuin nukut, muttet kuitenkaan. Se on hetki, jossa teet havaintoja menneisyydestä, näet mitä et sillon nähnyt, se opettaa ja se väsyttää.
Jean-Jacques Rousseaun yksinäisen kulkijan mietteitä kertoo ranskalaisesta filosofista nimeltä Jean-Jacques Rousseau. Jean, ennen arvostettu akateemikko ja filosofi, nyt ajojahdin seurauksena yksinäinen kulkija vailla päämäärää. Jeanin tarkkaa ja kriittistä ympäristön ja yhteiskunnan tarkastelua maalaa mustaksi hänen selvä obsessionsa vihamiehiinsä, se on ikään kuin toistuva teema kuinka kukan tutkimisesta hänen ajatuksensa yhtäkkiä hyppää hänen - ennen niin rakkaisiin ystäviin - ''Ja nyt he eivät edes katso minua silmiin, vaikka minä olin se, joka aina pyyteettömästi rakastin''
Kuitenkin kävelyt ja ajatukset joita Jean kirjaa, tuntuu olevan ikään kuin yöriiheä valveilla, unissakävelyä kuitenkin valppaana ympäristöstä. Hän näkee ja kuulee, muttei kuitenkaan nää heitä todellisiksi, ikään kuin unenomaisesti hän ahdistuu kun hän havainnoi menneisyydestään asioita joita hän olisi voinut tehdä toisin.
Kirjan hienous mielestäni piilee siinä, miten tarkasti kuitenkin hän pystyi kuvailemaan tunteitaan, ja kuinka aidosti hän pystyi olemaan aito itselleen. Jos jokin heikkous olisi löydyttävä, ei se olisi löydettävissä tekstissä tai kirjassa vaan Jeanissa itsessään, aiemmin mainnittu obsessio vihamiehiinsä ja itsesääli, joka haisee ennenkun edes kannen on avannut, teki kirjasta hyvin vaikean luettavan -- tylsän jopa.